AJATUKSET SYNNYTYKSESSÄ

Viimeksi käydessäni neuvolassa terveydenhoitaja kyseli ajatuksiani lähenevästä synnytyksestä. Vastasin ettei synnytys muuten huolestuta, paitsi että koronasta johtuvan poikkeustilan aiheuttamat tukihenkilörajoitukset ovat suuri huolenaiheeni. Korona ei ole lähdössä Suomesta mihinkään pitkiin aikoihin (liekö lähtee ikinä) ja pahoin pelkään, että elokuussa vauvan lasketun ajan aikaan rajoitukset ovat vielä voimassa. 

Omasta miehestä oli ihan hirveästi apua esikoista synnyttäessäni jo avautumisvaiheessa, jossa tällä hetkellä rajoitusten takia isä/puoliso tai tukihenkilö ei saa olla mukana. Äidin päästessä saliin saa silloin isän/tukihenkilön kutsua paikalle. Ja kaiken huippu on se, että jos synnytyksessä päädytään syystä tai toisesta sektioon, niin tukihenkilöllä ei ole pääsyä mukaan tilanteeseen. Kyllä mä sen ymmärrän, että rajoituksilla pyritään suojelemaan henkilökuntaa, synnyttäviä äitejä ja vauvoja, mutta laaditut rajoitukset tuntuvat kohtuuttomilta äitejä ja varsinkin puolisoja kohtaan. 

Me oltiin sairaalalla monta tuntia ennen kuin pääsin saliin, enkä olisi voinut kuvitella viettäväni sitä aikaa ilman miestä. Mies oli tärkeä tuki ja häneen pystyi turvautumaan kipujen ottaessa vallan. Varsinkaan synnytyksen jälkeen miehestä saatua apua en voi millään tavoin vähätellä. Olin todella, todella kipeä synnytyksen jäljiltä, enkä saanut nostettua vauvaa viereeni ilman apua. Vauva oli meidän molempien esikoinen, joten pidin sitä tärkeänä että isä pääsi opettelemaan vauvan hoitoa hoitajien johdolla. Perhehuoneessa oli hyvä olla ja mies oli meidän kanssa koko sairaalassa vietetyn ajan eli mun ei tarvinnut kutsua hoitajaa jatkuvasti paikalle auttamaan vauvan kanssa.

Viimeksi synnytyksen alkaessa odotin innoissani mitä tulee tapahtumaan ja milloin saamme pojan ensimmäistä kertaa syliin. Tämän nykyisen raskauden kohdalla synnytystä koskevat asiat lähinnä ahdistavat ja mulla on ollut  "äkkiä pois alta"-olotila. Mietinpä tuossa jo puolivitsillä, että se ambulanssiin matkan varrelle tai kotieteiseen synnyttäminen kuulostaa oikein loistavalta idealta verrattuna sairaalalla oloon ilman tukihenkilöä (mm. avautumisvaiheessa). Tällä tokalla kierroksella taidetaan nyt muutenkin odotella kotona niin kauan kuin pystyn olemaan ilman kipulääkkeitä.

Toiveena on polikliininen synnytys ja jos kaikki menee tulevassa synnytyksessä hyvin, haluaisin päästä sairaalasta vauvan kanssa kotiin mahdollisimman nopeasti. Luotan täysin synnytyssairaalani hoitohenkilökuntaan, mutta kukaan heistä ei tietenkään korvaa oman mieheni tukea silloin kun sitä tarvitsen. 

Synnytykseen on vielä kolmisen kuukautta jäljellä ja tilanne varmasti muuttuu ennen elokuuta moneen kertaan. Toivottavasti kuitenkin elokuussa isät/puolisot/tukihenkilöt jo pääsisivät synnytyksiin mukaan samalla tavoin kuin aina. 

Voihan vauvakupla. Sinne pääsyä tässä jo kovin odotellaan.

-Anna-

MEIDÄN ONNI - E:N PARAS KAVERI

Haettiin Onni alkukeväästä 2017 meille Tampereen nurkilta eikä silloin tietenkään ollut tietoakaan siitä, että meille tulisi perheenlisäystä. Sitten kun plussasin niin ensimmäisten ajatusten joukossa taisi olla se, että mitenköhän Onni suhtautuu syntyvään vauvaan. Monet jutut olin lukenut siitä, kuinka koira ei vauvaa hyväksy ja koirasta joudutaan sen takia luopumaan. Meille koirasta luopuminen ei olisi ollut edes vaihtoehto, vaan oltaisiin sitten keksitty joku muu ratkaisu jos koiran ja vauvan yhteiselo olisi ollut mahdotonta. Se ei vaan mahdu mun ajatusmaailmaan, että rakkaasta lemmikistä luovutaan tuollaisessa tilanteessa. Luopuminen pitäisi olla vasta se ihan viimeinen keino, kun mikään muu ei auta. Asia erikseen on tietenkin se, jos koira käyttäytyy oikeasti aggressiivisesti lapsia kohtaan.

Onni ihan vauvana ja sitten viime vuonna kuvattuna. Ei meinaa samaksi koiraksi enää tunnistaa 😃

Turhaan tuli asiaa jännitettyä, koska mitään ongelmia lapsen ja koiran välillä ei ole ollut. Varsinainen kaksikko nykyään, kun E on isompi ja touhuaa koiran kanssa kaikenlaista. Koiralle täytyy saada antaa itse ruokaa - yleensä silloin kun Onnilla ei ole edes ruoka-aika ja koira tyytyväisen näköisenä odottaa mitä kuppiin tipahtaa. Välillä E heittelee Onnille palloa ja koira on ihan täysillä mukana. Ihanaa katsoa kun leikkivät yhdessä, eikä tarvitse pelätä sitä että koira yht' äkkiä tekisi pojalle jotain. Ja onneksi tuo koira omaa lehmän hermot, eikä paljoa välitä kovemmastakaan halaamisesta tai taputtamisesta. Toki me aikuiset aina varmuuden vuoksi vahditaan leikkitilanteita. 

Onni pääsi ihan alusta alkaen mukaan vaunulenkeille.

Onnin sydän on oikeasti puhdasta kultaa, enkä olisi voinut parempaa koiraa toivoa meidän perheeseen. Odotan innolla kuinka tää kaksikko hitsautuu yhteen tulevaisuudessa ja E oppii samalla vastuuta. Kanilan puolella ollaan yhdessä käyty jo kaneja hoitamassa ja kaneista E tykkääkin ihan valtavasti. Kovasti toivon, että eläinrakkaus säilyy läpi pojan elämän.

Onko teillä eläinrakkaita lapsia?

-Anna-

RASKAUSVIIKKO 27 & VAUNUPOHDINTAA

Raskausviikko 27 vaihtuu jo ylihuomenna viikkoon 28 ja tänään jäljellä on enää 93 päivää laskettuun aikaan! Raskausviikot vaan kuluu hurjaa vauhtia ja välillä tuntuu siltä, ettei meinaa itse pysyä perässä. Esikoisen keksimät aktiviteetit tälle äidille taitaa kanssa tehdä tehtävänsä. Poitsua odottaessa raskausviikot kuluivat todella, todella hitaasti ja välillä tuntui turhauttavalta odottaa vauvan syntymää.

Tän hetkinen raskaus tuntuu taas ihan "peruskauralta". Viikot vaan kuluu eteenpäin, vauva kasvaa ja venyttää mun vatsaa. Vielä en oo uusia raskausarpia kropastani löytänyt, mutta eiköhän niitä jossain vaiheessa ilmesty. Kaikkia muita raskauden tuomia extroja onkin sitten roppakaupalla. Plussan jälkeen ei mennyt montaa viikkoa kun liitoskivut ja harjoitussupistukset alkoivat vaivata. Ja tietenkään niistä ei eroon pääse vielä ennen kuin aikaisintaan elokuun puolenvälin paikkeilla.

Tää Noshin mekko on muuten ihan täydellinen masun kanssakin, vaikkei äitiysmekko oikeasti olekaan!

Vauvaa varten en ole mitään kummempia tarvikehankintoja tehnyt, koska meillä vielä on tallessa esikoisen äitiyspakkauksesta saatuja tavaroita ja lähes kaikki muukin tarvittava löytyy. Ainoastaan vaatehankintoja olen tehnyt pikku hiljaa, kuitenkin yrittäen olla hamstraamatta liikaa pieniä kokoja jemmaan. Pojalle tuli ostettua paljon vaatetta, jolloin totta kai osa jäi käyttämättä ja tämän olisin halunnut välttää tällä kertaa. Mutta kuinkas kävikään, kun saatiin tyttölupaus ultrassa 🙈 No, onpahan ainakin vaatetta eikä tarvitse pesukonetta välttämättä pyörittää ihan joka päivä.

Tulevan vauvan vaatteet on pääasiassa hankittu käytettynä, koska en näe järkeä ostaa uusina vaatteita joita vauva saattaa hyvällä tuurilla pitää kerran kaksi päällä. Niskaturvotusultran jälkeen tosin kävin ostamassa parit vaatteet ihan kaupasta. Hirmu edullisia löytöjä oon tehnyt ja samalla säästänyt pitkän pennin koluamalla läpi Facebookissa lastenvaatekirppikset ja sun muut. Jemmassa on nyt vaatetta kokoon 74 asti, joten ihan heti syksyllä mun ei tarvitse vaatehankintoja lähteä tekemään. Ellei jotain nyt satu puuttumaan.

 

Vaunut onkin sitten kysymysmerkkinä vielä. Tarvitaanko me sisarusvaunut vai pärjätäänkö me ihan tavisvaunuilla. E on vauvan synnyttyä reilu kaksivuotias, eikä ainakaan toistaiseksi jaksa kovin pitkiä matkoja kävellä vaikka kävelytahti onkin hänellä reipas. Onhan sitten olemassa seisomalaudat ja istuimet myös, jos päätän  olla ostamatta tuplavaunuja. Mulla on onneksi kesä tuossa aikaa tätä pohtia ja pyöritellä eri vaunuvaihtoehtoja.

Mummilassa on onneksi jemmassa yhdet vaunut, jos en saa päätöstä tehtyä ennen vauvan syntymää 😃 Emmaljungan superviikkareista oon haaveillut kauan, mutta ne ei tunnu mahtuvan mun budjettiin edes käytettyinä. Ja kun me asutaan maalla hiekkatien päässä ja talvella tiet on välillä auraamattakin, niin ihan millä tahansa vaunuilla ei täällä kuljeta. Vaunuille on kuitenkin aika pitkä lista kriteerejä, niin katsotaan mihin vaihtoehtoon päädyn loppujen lopuksi.

Olisko teillä lukijoilla mielessä jotain vaunuehdotuksia?

-Anna-